Mikäs päivä tänään olikaan... Ai niin, lauantai!

Ja snookerin MM-kisojen ensimmäinen päivä. Tästä päivästä aina vapun yli saakka kestävät kisat keräävät Sheffieldiin paitsi snookerin parhaimmiston, myös lajin ystävät. Minähän menen sinne myös :D

Lomalomalomaloma, siis, ja vähän erilainen. Aiomme syödä etikkasipsejä ja juoda ehkä pari pinttiakin siinä pelien seuraamisen sivussa. Punta on mukavan halpa tällä hetkellä turisteilulle. Juuri nyt jännitän, kukistaako Neil Robertson tänään alkupelissään Nigel Bondin. Se nimittäin ratkaisee, pääsemmekö katsomaan nuorta australialaista vai konkari-Bondia ensi lauantaina. Seuraavat jännäykset sitten paikan päällä: maanantaina Mark Selby vs. Mark King klo 14.30

Tilasin kauan sitten jo HIMin huhtikuussa ilmestyvän Digital Versatile Doom -live-DVD:n, koska edellinen Love Metal Archives vol. 1 osoitti minulle musiikki-DVD:iden parhaat puolet. Laaja biisivalikoima sekä originaaleissa musiikkivideoissa että live-esiintymisissä takasivat katsottavaa pitkäksi ajaksi. Aivan yhtä kattavaa biisilistaa ei uudelta DVD:ltä löydy, mutta toisaalta kaikki vanhat biisit kyllä olivat tarpeeksi dokumentoituja jo aiemmassa live-kokoelmassa.

DVD:n (niin, Digital Versatile Doom = DVD... hoks!) ennakkotilauksen tehneet saivat tänään linkin esikatseluvideoon. Täytyy sanoa, että materiaali näyttää vähintäänkin yhtä vakuuttavalta kuin mitä bändi esitti uudenvuoden Tavastia-keikalla. Aivan loistavaa. Ja mikä parasta, biisilistasta puolet ovat kahdelta uusimmalta albumilta, eli uutta katsottavaa riittää. Siispä julkaisupäivää 29.4. odottamaan.

Teoston esityskorvaukset kasvoivat viime vuonna yli kolmen miljoonan. Okei, se ei ole mielestäni kiintoisa tieto, vaan se, mitkä korvauksia keräävät.

Sibelius lienee suursuosikki läpi vuosien, ei epäilystäkään. Minulle yllätyksenä tuli kuitenkin seuraavaksi tuleva sävellys, Daniel Lioneyen The King of Rock'n Roll! Kiintoisaa indeed. Luonnollisesti tuolle on hyvä selitys: biisi kun soi MTV:llä Bam Margeran oman sekoiluohjelman Viva La Bam tunnarina.

Daniel Lioneyehän oli HIMin jäsenten sivuprojekti, jossa oli mukana Linde (em. biisin ja muutkin tehnyt laulaja-kitaristi), Mige (basso) ja Ville (rummut). Daniel Lioneye'ta varten he olivat keksineet jotkut taiteilijanimetkin, joita en nyt kyllä tällä sekunnilla muista. No, Linde oli tietenkin itse Lioneye ja Valon nimi taisi olla Bill jotain. Bändiltä ilmestyi yksi levy vuonna 2001, jolloin he heittivät myös kaksi kotimaan festarikeikkaa. Jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, etten nähnyt kumpaakaan, mutta levy sentään on hyllyssä. Sopii tiettyyn mielentilaan :)


Daniel Lioneye - Never Been In Love (bändin ainoa musiikkivideo)

Juutuubia selatessani löytyi myös Jyrkin haastattelu noilta ajoilta. Tsektsek vaan.

Fanitusrintamalta, päivää.

Eilen oli jälleen jokaisen snooker-fanin kuukauden huippukohta, kun ranking-turnaus Welsh Open sai finaalinsa. Finaaliparista Ronnie O'Sullivan - Mark Selby voittajaksi selvisi 24-vuotias "Leicesterin ilveilijä" Selby (kuvassa). Voitto oli Selbylle ensimmäinen ranking-tason turnauksessa, ja povaa hyvää jatkoa viimevuotiselle Cruciblen MM-kakkossijalle.

Musiikin puolella tapahtuu paljon, mutta niin vähän. Suosikkibändit keikkailevat harvoin tai ovat tauolla. Yhä useampi sortuukin yhä yleistyvien ulkomaanvierailijoiden houkutukseen ja ostaa ylikalliit liput ylikokoisille areenoille (esim. Bon Jovi Olympiastadionilla). Toisaalta ulkomaalaisvierailujen tihentyessä yleisö alkaa pitää jäähalleja normaaleina konserttipaikkoina, ja lipunostokynnys madaltuu. Niin kävi tänään myös opiskelija-Saaralle, joka hankki pitkästä aikaa ennakkolipun keikalle. "Olen kuunnellut Lenny Kravitzia radiosta ja kokoelmalevyltä. Eihän se huono voi olla", sanoi Saara pulitettuaan piletistään 54 euroa. "Onpahan ainakin hyvä istumapaikka, kun tässä alkaa vanhuus painaa."

Liput ovat myynnissä Lippupalvelussa.

Lisää fanimaailman katsauksia seuraavan kerran.

Olen jo kiusallisessa määrin tietoinen siitä, etten ole pitkään aikaan blogannut kunnolla, enkä ainakaan aiheesta. Jos siis kuvitellaan, että tämän blogin aihe on musiikki.

Noh, musiikkiblogausta ei oikein tästäkään tule. Kuitenkin päätin tarttua toimeen nyt oikein kunnolla, kun Vuodatuksen avasin.

Mitä minulle kuuluu? Voi, kiitos kysymästä, minulle kuuluu ihan hyvää (vakiovastaus). Teen diplomityötä toista kuukautta, ja olen ihan täysipäiväisesti sen työllistämä tällä hetkellä. Aiheesta en teitä tylsistytä, mutta voin paljastaa että se on vähemmän teknistä insinööriaihetta, melko tekniseen pääaineeseen. Olen kiinnostunut, niin kuin varmaan nyt kaikki tekin.

Opiskelijaelämä on siis lopuillaan. Viime aikoina olen alkanut miettiä, mihin kaikkeen ajanjakson loppu on nyt vaikuttanutkaan. Ainakaan viikolla en enää kykene valvomaan – en, vaikka kuinka mieli tekisi. Kahdeksan tunnin intensiivinen työnteko vaatisi vielä paljon enemmän unta kuin nyt saan, mutta olen tyytyväinen jos pystyn edes vähempään intensiiviseen työmäärään. Artikkelien lukeminen on rankkaa (ja kotisängyssä varma tapa saada unen päästä kiinni).

Siispä viikolla olevat musiikkitapahtumat, so. keikat, alkavat jäädä yhä vähemmälle. Mutta mitä tapahtui: Tavastia vastasi äänettömään vaikerrukseeni, ja siirsi arjen keikat alkamaan aiemmin! Olen kiitollinen. Aion kokeilla muuttunutta keikka-aikaa jo 20. kuluvaa kuuta, kun 51koodia nousee legendaarisille lauteille. On jo aika nähdä bändi yhdellä kokonaisella keikalla, eikö.

Viikonloppuihinkin on aikuisten maailmaan siirtyminen vaikuttanut. Nautin suunnattomasti kiireettömistä möllöttelyviikonlopuista, joiden ainoa ohjelmanumero saattaa olla ruuan hakeminen kaupasta. Tätä en kuitenkaan kestä kuin puolitoista vuorokautta putkeen (toistaiseksi), joten muuna aikana kyllä juoksutan itseäni harrastuksista ties mihin kissanristiäisiin koko vapaa-aikani kyllyydestä. Alan tiedostaa tämän hopun vaikutukset, mutten vielä osaa säännöstellä menemisenhalujani. Enkä tiedä miten paljon haluan. Tai pystyn. Aina kun puhun tekeväni jotain, sen luultavasti myös teen. Välillä olen vähän kade niille vähemmän velvollisuudentuntoisille, jotka pystyvät jättämään omat menonsa viime hetkellä ehkä vain levätäkseen rauhassa kotona.

Onneksi suurin osa pakkomenoistani ovat tällä hetkellä liikunnallisia. Nautin jumpissa ja tallilla käymisestä, kun enää eivät iltaopiskelut niitä estä tai vähennä. Seuraavaksi raja tullee vastaan menoarvio-osastolla, joten sieltä löytyy jälleen yksi optimoinnin kohde. Aikuisten maailma vaatii selvästi budjetointia.

* * *

Siinä siis minä, entäs muut? No, Mark Selby sitten voitti SAGA Mastersin Budapestin-reissun aikana. Saksankielinen Eurosport oli ihanaa kertausta kielitaidolle ja noin muuten tietenkin suurta komediaa. "Marrrrvellous Marrrrk Selby" räkäisellä saksalaisärrällä, voi tsihihi vaan. Kävin myös arkiaherruksen lomassa yhdellä viikkokeikalla opiskelijabileissä. Meno sinänsä sai arvostamaan sitä tosiseikkaa, että kohta olen valmistumassa, mutta toisaalta harmittelemaan missä vaiheessa minusta tuli tällainen tylsis... Oh well, you can't have it all. Lääkärileikeissä '08 meno oli katonrajassa, aivan Stockholm Diskotekin valtaisan diskopallon vierellä. Esiintyjänä oli Happoradio, joka ei liiemmin ole viime aikoina keikkaillutkaan. Tapahtuma aiheutti siis keikkakipinän minullekin! Oletteko muuten ollenkaan huomanneet, miten loistava cover-versio Unelmia ja toimistohommia on? Lääkärileikkien yleisö ei ainakaan jättänyt asiaa huomiotta, vaan pomppi biisin aikana vielä Taviksiakin viisi kertaa enemmän. Mukanalaulaminen onnistui kovaäänisesti.

Niin vaan sai Selby vihreää valoa jatkolle SAGA Insurance Masters -turnauksessa, hienon nousun jälkeen 5-3-tilanteesta 6-5-voittoon. Peli ei ollut hyvää, mutta loppua kohden sentään parempaa molemmilta pelaajilta. 7-kertainen maailmanmestari Hendrykin nimittäin sortui ottelun alussa aivan käsittämättömän helppoihin virheisiin. *asiantuntijoilel* (uutinen)

Viime yönä sitten näinkin sitten painajaista, jossa yritin hankkia snooker-turnaukseen lippuja. Mikään vaan ei onnistunut millään, joten heräsin aamulla ahdistuneena.

Pitäisiköhän vähentää tätä yhtä penkkiurheilulajia välillä.

Oi, rakkaus. ♥

Essential British Isles:

Lauantaipäivän ratto löytyy Englannista niin helposti. Shoppailu on kovin mukavaa, kun kaupat on vähän erilaisia kuin kotona. Etenkin kirja- ja levykaupoissa on mukava tuhlata aikaa ja rahaa :) Vaatekauppojen muoti sen sijaan tuntuu olevan liikaa edellä meikäläistä / erilaista kuin Suomessa, että sieltä ei oikein mitään löydy. Voipahan kuitenkin vaklailla vähän mitä kauppoihin on piakkoin tulossa...

Mutta. Edellä mainitut ovat tietenkin se perustoiminta, jonka tekee aina. Varsin tavanomaista turistimenoa, Starbucks-taukoineen. Siispä ihmisen pitää vähän luoda jännitystä elämäänsä.

Kunnon fanittajalla/blogihehkuttajalla ei ole tässä mitään ongelmaa. Laksatiivivaikutusten tapaisen olotilan voi saada vaikka siitä, että kiertää jo viidettä kertaa yhtä ainoaa rakennusta... Jaa niin mitä rakennusta? Juuri sitä, pyhintä. Tsekkaa myös uunituore webbisaitti! Naurattaa tuo fläsiotsake sivulla.

Heinäkuun puoliväli suorastaan tulvii erilaisia ihania tilaisuuksia. Mista Häri Potah juuri taisteli Feeniksin killan kanssa itsensä läpi kaikesta pahasta. Viihdyttävyys osa 1, siis. En kerro kuinka kävi! Harmi vaan, että nuori herra Radcliffe ei enää vaikuta kovin uskottavalta pikku-Harrylta. En viitsi linkittää tähän teille heppa-ja-Daniel-kuvia, jotta saatte mielenrauhaltanne aamukahvit vielä juotua, mutta pojastahan on tullut mies! Leveäharteinen ja raamikas. Partakin taitaa vähän kasvaa jo. Voiettä, mitenkähän elokuvantekijät pääsevät 7. elokuvaan asti (kun kirjakaan ei ole vielä tullut) ilman että Daniel on kohta kalju ja kaljamahainen?? Nopeaa miehistymistä, yees Mr. Potter.


Oikeastaan kirjoitin vain luvatakseni palata asiaan Ilosaarirockin jälkeen. Tietenkin tuon mukanani huiman raportin (yeah right, olenko koskaan kirjoittanut festariraporttia kokonaisuudessaan tähän blogiin?) ja ehkä ainakin läjän kuvia. Odotetuimman artistin ehkä tiedättekin. Mikä mainiointa, sain Kaisa-ihanaiselta lainaksi kumisaappaat! Nyt pärjään viikonlopun :)

Ta-ta, love(s)!

P.S. Vaikka teksti vaikuttaakin levottomalta, en ole humalassa. Söin vain liikaa sipsejä Tennarissa. Nyt turvottaa. Uhh.

On jotenkin superärsyttävää tajuta jokin bändi tai artisti vasta paljon myöhemmin siitä, kun esiintyjän nimi on tiedostunut omassa mielessä. En tarkoita nyt pelkästään sellaisia artisteja, jotka kolahtavat niin täydellisesti, että ne jäävät levysoittimeen pitkäksi aikaa (tästä omakohtainen esimerkki HIM, aikaväli taisi olla 1997-98 talvi -> 1999 kesä). Typerä olo tulee myös silloin, kun artisti aiheuttaa tunteen: kyllähän mun tää olisi pitänyt tietää. Kuvitelkaapa vielä itsenne musiikkiblogaajana, joka ainakin luulette olevanne, niin johan ottaa pannuun.

Noh, tällä viikolla olen siis kokenut tämän tunteen. Ajauduin kaikessa uutuusbiisisurffailussani (kts. edellinen postaus) foorumille, jossa puhuttiin laulajatar-Mannasta. Siis siitä Mannasta juu, jonka olen nimeltä tiennyt pitkään. Hänen musiikkiaan en ole kuunnellut, ennen kuin toissailtana Myspacesta. Heti tänään törmäsin häneen blogeja lukiessani (kyllä, minäkin luen muotiblogeja) ja päätin siitä syystä etsiä mainitun biisin videon. Täytyy sanoa, ja olisin sanonut sen jo toissailtana, että plikalla on kivankuuloinen ääni. Bonuksena vieläpä hänellä on iki-ihana välispiikkivitsien kuningas Antti Lehtinen rummuissa!

Ja mitä kautta siis löysin Mannan? Jepjep, hänen aviomiehensä Mikko "Linde" Lindströmhän on tunnetusti HIMin kitaristi, se rastatukka videolla.


P.S. Ilosaari-countdown 4 pv ½ h!

Moroooo. Anteeksnyvvaa kun olen ollut näin huono blogaaja. Kompensaatioksi saatte terkut työmatkalta: terkkui! Löysin reissulla definitiivisen old schoolin. Eli nyt kun joku väittää jotain ouldskuuliks, niin voitte sanoa, että ehei, Old School on rakennettu jo 1846. Niinku ennenkö kukaan meistä oli ees pilkettä missään kulmassa.

Huiman pitkä aika on mennyt siitä, kun viimeksi kirjoittelin. Tänään nyt vaan oli pakko. Tiiätteks, Ville on masentunut.

Harmaiden tunteiden lisäksi jutussa oli onneksi myös Valoisia musiikkiuutisia. Ensi viikolla ilmestyy jenkeissä Transformers (!) -elokuvan soundtrack, jolla on HIMin uusi biisi Passion's Killing Floor. Ok, ainakin nimet menevät yhä hämärämmiksi. Venus Doom -albumi sen sijaan ilmestyy syyskuun 17., johon on minun laskujeni mukaan aikaa 11 viikkoa ja 6 päivää. Oi mainiota. En malta odottaa kuulla selitystä tuohon levyn nimeen. Jollain hienolla tavalla Valo kääntää senkin suureksi keksinnöksi.

Sillä välin, Ilosaari-countdown 2½ viikkoa!

Du, jag såg dig i går. Du var där, leende, med dina fem vänner. Jag var inte den enda som såg dig, du är en sådan som man alltid lägger märke till. Vi, jag, mina vänner och de andra, dansade och kanske sjöng. De mesta beundrade dig, men några kanske tyckte mera om dina vänner.

Du är så begåvad. Du har skapat mycket mera än jag, fast man har kallat mig begåvad också någon gång. Men jag uppskattar dig och dina prestationer. Du är en social människa, det är lätt för dig att vara bland människor. Också älskar du att uppträda, och det kan du göra utmärkt – det är din special begåvning. Så där var vi alla, om att se dig uppträda. Och du var hemskt bra, igen. Vi log, skrattade, dansade, sjöng och njöt av stämningen.

Sen blev det slut, folk gick hem, några stannade kvar. Jag stannade. Och till sist, blev dina svettdroppar kvar på min kind. De var saltiga.

Ola, du ska ha mina 12 poäng.


P.S. Upptäck mig i videon!

Pahoitteluni, en ole blogaillut aikoihin aktiivisesti. Jotenkin vain kaikki huikeat ideat jäävät odottamaan sitä loistavaa ajankohtaa, jolloin ne päätyisivät blogiin. Ja sitä ajankohtaahan ei koskaan tule.

Onko minulla sitten kiire? No, itse asiassa tällä hetkellä on melkoinen. Kouluhommia on yllättävän paljon, ja töitäkin on ihan tarpeeksi. Lisäksi pääsin kesäharjoittelijaksi keskisuureen tietotekniikka-alan pörssiyritykseen, ja sen seurauksena istun koulutuksissa usean päivän loppukuun aikana. Lopun töille liikenevän ajan olen yhä entisessä työpaikassani, jonka jättäminen tuntuu suorastaan yllättävän haikealta, olkoonkin että lähteminen on ollut tiedossa jo pidempään. Tähän kukkuran päälle vielä kaikenmaailman jumppa- ja ratsastusharrastukset päälle, niin eipä blogiin sitten kirjoitella. Pidän kyllä silmällä muuta blogistania sen minkä ehdin, mutta sekin on lopulta varsin vähäistä nyt. Mitä tapahtuu? Elämäkö tässä on löytymässä? :D

Mainioita musiikkiin liittyviä sattumia on kyllä ollut, joten aiheista ei olisi pulaa. Duussi onneksi kuvaili jo tarpeeksi eläväisesti ihanan keikkasattumuksen, enkä aio edes yrittää laittaa paremmaksi tuosta kuvauksesta. Kiitos muuten ihanainen Duusselsson mahtavasta viikonlopun alusta! Oli hauskaa, legendaarista, mainiota. :) Samana viikonloppuna tuli nähtyä toinenkin keikka, Happoradio Virgin Oilissa, hyvässä seurassa myös. Kiitos Maijallekin :) Ja Tiijalle keikanjälkeisestä seurasta toki! Voiettä. Kai tässä pitää todeta, että elämää on tullut harrastettua!

Olipa meillä ihana hoitokoirakin,  ♥, jota sekä minä että mies niin kovasti paijailtiin, ja kotoa poissa ollessa ikävöitiin. Einari, tule käymään milloin ikinä haluat!

Mitähän muuta on tullut elämöityä... Eräs sunnuntai meni reippahaisesti puhuen ruotsia (ihan tosi!) ja skumppaa maistellen. Ensimmäinen teko saattoi olla jälkimmäisen seuraus, tai ainakin rohkaisema. Norjan puolelle ei kuitenkaan siirrytty. Ensimmäinen wappu on siis vietetty, toista odotellessa! Eikä siihen muuten ole kauaa :o

Pääsiäisloma meni humps. Silloin ei ollut kiire, paitsi syömään ja nukkumaan ja syömään.

Jaa niin, ja Ari sitten voitti Idolsin. Alennuin äänestämään kahdesti (voitin äidin Anna-äänet siis yhdellä, joten voitto oli sillä selvä), koska onhan se Ari aika hyvä. Saas nähdä miten ne poppitehtaassa käsittelee persoonallista, hevilaulajaprofiilista heppua...

Saankohan nyt tätä tulvaa loppumaan... töks. Näin.

Duussi mainitsi aiemmin kirjoituksessaan PMMP:n uuden videon biisistä Joku raja. En ole tutustunut Leskiäidin tyttäret -levyyn yhtään radiossa soineita biisejä pidemmälle, mutta nyt tässä videon ja biisin suhde on niin kieron synkkä, että lienee pakko ottaa levykin kuunteluun. Ihan hirveä viesti loppujen lopuksi, onnelliset häät ja kaikki, mutta kuunnelkaapa sanoja... ja jos ette kuule, niin ne ovat täällä. Video on YouTubessa, vaikkakin televisiosta nähtynä vielä vaikuttavampi.

Kaikkea muutakin blogattavaa olisi, mutten ole saanut aikaiseksi. Taas näitä alkaa kertymään... Yritetäänpä skarpata :)

Jahas, vuosi on vierähtänyt siitä, kun Genre-blogi julkaisi ensimmäisen kirjoituksensa. Kirjoituksesta tuntuu kuluneen todella vähän aikaa, vain pieni hetki. Muistan kun tuskailin tekstin kanssa, koska eihän ensimmäinen merkintä saa olla ainakaan huono. Ja luultavasti sellainen siitä kuitenkin tuli, koska mietin asioita liikaa, ja yritin olla nokkelampi kuin olenkaan :)

Sittemmin, tuon huikeasti nolla kommenttia keränneen kirjoituksen jälkeen, olen kirjoittanut yli sata postausta lisää, enemmän ja erityisesti vähemmän musiikkiin liittyen. Myös, jos musiikkiin liittyvät blogaukset katsottaisiin läpi, huomattaisiin niiden liittyvän paljolti samoihin bändeihin. Voisin siis sanoa epäonnistuneeni huikeassa musiikkiblogaustavoitteessani. Eipä sillä väliä, olenpahan saanut vuodattaa joistain bändeistä juuri niitä fiiliksiä kuin olen halunnutkin. "Hei arvaas mitä" -tunnelmat ovat helpointa kirjoittaa tänne sen sijaan, että kyllästyttäisi kaikki kaverit uusimmilla bändiuutisilla...

Genre-statistiikkaa:

• kirjoituksia: 132
  eniten: syyskuussa 2006
  
• kommentteja kirjoituksissa (ilman omia vastauksia): 226
  eniten: Mihin kaikki aika katoaa? ja Puolikas itkuraivari
• kommentteja per kirjoitus: 1,74
• tilaajia Blogilistalla: 23

Kyllä, todellakin laskin tämän kaiken :D

Laskennan ansiosta voin myös julistaa ahkerimman kommentoijan: onneksi olkoon Tiia! :) Kakkoseksi tuli Duussi, ja kolmossijan vei Heini. Kiitos myös kaikille muille n. 50 kommentoijalle, ilman teitä blogaaminen olisi t-y-l-s-ä-ä. Jaksakaahan jatkossakin kirjuutella! :)

Nyt genrettäjä menee syömään synttäripizzaa.

Tänään lehdissä kerrottiin, että Robbie Williams on hakeutunut vieroitushoitoon. Hyvä niin, sillä pelkästään miehen käyttämät kofeiinimäärät kuulostavat hurjilta. Maha menee sekaisin jo ajatuksesta!

Aiheeseen liittymättömästi laitan tällä kertaa Youtubesta löytyneen esityksen, jossa Robbie ja Mark Owen ovat niin ♥, niin ♥. Eli vähän ku aasinsiltana eiliseen ystävänpäivään! Tsekatkaa ihmeessä myös mielenkiintoinen video, joka on ilmeisesti Take Thatin ensimmäinen (kiitos linkistä Tiinalle).

Ville Valo Suomen sinkkulistan kärjessä

Saksalaiselokuvan tunnuskappale Summer Wine nousi Suomen singlelistan kärkeen. Myynnin takeena on Ville Valo, joka laulaa vanhan tutun klassikon yhdessä elokuvan pääosaesittäjän Natalia Avelonin kanssa. Genre hankki kopion biisistä iTunesista, ja totesi sen kelvolliseksi. Valolle löytyy ura myös HIMin jälkeen, mikäli sellainen aika joskus tulee: aiempia cover-ansioita rokkarilla ovat mm. Agentsin kanssa tehdyt Badding-versiot ja viime vuoden lopussa ilmestyneet kappaleet Synkkien laulujen maa -kokoelmalla.

Idols semifinaalit jatkuvat, Ari ennätysäänillä finaaliin

Entisen Hanson-fanin tunteita kivasti lämmittävä Idols-Ari (no, on siinä jotain samaa ku Taylor Hansonissa!) jyräsi finaaliin eilisestä pienryhmästä. Genre ei harrasta äänestämistä, ja eilen tulos oli joka tapauksessa varsin selvä alusta saakka. Myös Jarno ilahdutti laulamalla Neon2:ta, ja Pätsi vetäisi kunnollisen version Wicked Gamesta. Epäonnistuminen oli kuitenkin etukäteen katsottuna hyvin todennäköistä, sillä aiemmat tutut versiot olivat niinkin ainutlaatuisten äänien kuin Chris Isaakin ja Valon. Finaaliin aiemmin ovat selviytyneet Panu ja Kristiina. Genrellä ei ole mitään hajua kuinka monta semifinaalilähetystä on vielä tulossa. (Idols-sivuston ylläpitäjille terveiset: ois kiva jos jostain löytyisivät kilpailun säännötkin.)

Vielä säätiedot

Katso tänne.

Lehdet kertovat nyt tästä...

Lapsuuden unelmani työstä Kirkan taustatanssijana ei voi siis enää koskaan toteutua.

Muistoa kunnioittaen, entinen fani


Edit: Hengaillaan-video Youtubesta.
Parempilaatuinen videonpätkä samasta biisistä löytyy Ylen Elävästä arkistosta.

Talvista päivää täältä Genreltä! Blogi on ollut hetkosen aikaa jälleen hiljaa, osittain johtuen motivaation puutteesta, osittain musiikin kuuntelun puutteesta. Nyt kuitenkin odottelen korjaavaa keikkakuuroa tähän kuivaan kauteen, kun kerran mitään superhyvää uutuuttakaan ei tunnu olevan hehkutettavaksi.

Onneksi lähiaikoina onkin tulossa paljon kivoja keikkoja, ainakin minun mittapuullani. Bleakia, Manboyta, Olavia, Poets of the Fallia, Happoradiota. Lisäksi The Ark tulee Suomeen huhtikuussa! On kivaa tietää, että samalle keikalle on tulossa useampikin kiva tyyppi – normaalisti kun asennoidun meneväni keikalle yksin. Hienoa, ettei kolmenkympin keikkalippu karkottanut muita. Minä ainakin luotan, että show on sen arvoinen!

Mitä kuitenkin kaipaisin enemmän keikoille, on SMG. En päässyt bändin joulua edeltäneelle Tavastian-visiitille, ja muita päiviä ei näytä ainakaan satelevan kalenteriin. Keikkamyyjän sivu sentään osaa kertoa, että vappuaattona olisi veto Vanhalla. Harmi, että niin huonossa paikassa, äänellisesti. (Tunnelmaa Vanhalta tuskin kuitenkaan puuttuu...)

Näillä kuitenkin mennään. Otan myös vastaan hyviä perusteltuja keikkaehdotuksia. Monta kertaa olen löytänyt uuden kivan bändin nimenomaan live-esiintymisestä. So hit me!

Jouluaatto tuli yhtäkkiä, pum. Vasta huomasin, että perinteinen, monivuotinen joululevy on hukassa. No, ei se mitään, joululauluja voi kuunnella radiostakin.

Hyvää joulua kaikille!

God jul! Frohe Weihnachten! Joyeux Noël ! Merry Christmas!

Talvi! Ai ihanuutta. Reisiä paleltaa kävellessä, nilkkoja ja varpaita paikallaan ollessa. Toppatakissa tulee hiki kulkuvälineissä ja (täpötäysissä) kaupoissa. Mutta on se vaan ihanaa, että on edes puoli senttiä lunta maassa. Piristää kummasti!

Viikonloppuna näin viimein Casino Royalen. Daniel Craig, voi luoja... *sigh* Varmaankin ihailu pääosan esittäjää kohtaan voi värittää arviotani, mutta oli se paras Bond-elokuva, niin kuin moni muukin on jo todennut. Elokuvan arvoa nostaa vieläpä loistava tunnari: Chris Cornellin ääni saa kylmät väreet selkäpiihin. Muutenkin leffateatterista poistumisen jälkeen You Know My Name on aiheuttanut välittömästi sormen siirtymisen volyymia kasvattavalle nappulalle.

Tämän päivän huomiona: ihanin englantilainen naisnäyttelijä on Helen Baxendale.

Illalla, kun en meinannut saada unta, kuuntelin tuulen ujellusta kerrostalojen välissä. Mutta mitä! Jostain kuuluikin laulua. Eikä se kuulunut ulkoa... joku laulaa talossa!

Hetken aikaa tilannetta tarkasteltuani tulin empiirisen aineistoni pohjalta lopputulokseen: jollain muullakin on Singstar Legendat!

Hyvä valinta!

Tästä viisastuneena haluan nyt pyytää naapureilta anteeksi kaikki niitä tunteja, joina he ovat kuunnelleet laulua meiltä. Viidessä Singstar-levyssä riittää valitettavan paljon sisältöä.

Tarkennettakoon, että naapurista kuulunut laulu ei ollut huonoa, ei ollenkaan. Siis oikeasti. Mutta laulu ilman taustamusiikin kuulumista on aina vähän koomista. Hello, hello, hello, how low, taittuu Nirvana. Voitte kuvitella :)

Terveiset Pariisista. Kotiinpaluu on tapahtunut ja arki iski heti aamulla, kun piti lähteä töihin. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: tulipahan ainakin tienattua vähän kulutetun rahan korvaajaksi.

Aiemmin uhkailin viikottaisella countdownilla, joka laskisi jäljellä olevia hetkiä HIMin 31.12. Tavastia-keikkaan. No, eihän siitä mitään viikottaista tullut, mutta se ei välttämättä ole huono asia. Nyt on kuitenkin pakko kommentoida, kun kerran tänään on puhuttu vain ja ainoastaan linnan juhlista (tai Linnan Juhlista, miten vaan).

Ensinnäkin, kerrottakoon, että vaihdoin telkkarin kuvasuhteen widescreeniltä 4:3:een, kun Valon naama oli niin kamalan leveä. Eikä piru vieköön auttanut sekään. Voivoi. Juuri hetkeä aiemmin sitä paitsi tuli Voicelta kesällä kuvattu haastattelunpätkä, jossa esiintyi aika paljon kapeaposkisempi Valo. Ei se uusi viiksi-parta-mallikaan voi tehdä niin paljoa ekstraa poskiin, kuin mitä nyt juhlakoosteessa näkyi...

Positiivista oli silti se, että Valo näytti ihan iloiselta ja rennolta. (Siitä huolimatta, että juhlista näytti hänelle muodostuneen nimmarikeikka innokkaiden ihmisten hakiessa nimikirjoituksia "lapsilleen" :D) Hieno oli myös herran asu. Kengistä en muodostanut sen kummempaa mielipidettä, arvostelkoot tietävämmät paremmin.

No, ei siitä taas sen enempää. Nyt nauttimaan kotona olosta <3

Bonjour ! Demain nous allons partir pour France. Notre vol sera en 9 heures du matin. Moi et deux amis vont rencontrer Elli qui étudie à Paris. J'ai acheté un peu de la marmelade de prune et des pains croustillant pour elle. Nous allons y passer cinq jours. J'attends le voyage avec enthousiasme !

* * *

Anteeksi huono ranska :D (Duussi, odotan ainakin sinulta korjauksia tekstiin!) Tiedoksi niillekin, jotka eivät kieltä ymmärrä, niin lähden huomenna Pariisiin kahden ystäväni kanssa. Käymme paitsi turisteilemassa niin myös moikkaamassa Elliä, joka opiskelee Pariisissa tämän syksyn. Patongit ja baskerit, nous voici! (Babelfish-käännös)

Koska tämä blogi on aikanaan perustettu musiikkiaiheisena (aiheesta on lipsuttu välillä), niin tunnen vähintäänkin velvollisuudekseni mainita Juice Leskisen (1950-2006) poismenon. Lisäksi Juice liittyy lapsuuteeni vahvasti, sillä hän oli lempiartistini – lastenlaulukasettien ohella – kun olin n. nelivuotias. Kuulemani mukaan silloinen hoitotätini soitti Juicea minulle usein. Tulin joskus hoidosta kotiin laulaen "rakkauden ammattilaineeen", tietämättä tietenkään yhtään, millaisia konnotaatioita kyseisillä sanoilla on. Ihastuin niin paljon, että lopulta ikioma kopio Juicen levystä tuli mukanani kotiin. Muistan, että oransseja, ehkä BASF:n, kasetteja oli kaksi: toisessa luki päällä Badding, toisessa Juice. En oikein tajunnut, mikä se Badding oli, valitsin nimittäin aina Juicen.

Kiitos, Juice, lepää rauhassa.

Meinasi melkein mennä ohi, mutta ei sentään! Tänään on Ville Valon 30-vuotispäivä, onneksi olkoon tämänkin blogin puolesta.

Tähän liittyen laitoin sitten linkin Iltalehden juttuun eräälle läheiselle irc-kanavalle. Herrojen yhteisposeeraus (alla, anteeksi vaan tekijänoikeuden omistaja) herätti heti keskustelua:

No niin, vihdoinkin isän ja minun suosikit yhdistävät voimansa: Kari Tapio ja Ville Valo laulavat dueton Synkkien laulujen maa -albumilla. Jesh! (Taisin juuri keksiä joululahjaidean.)

Ohhoh, luulin että korvani olivat nyrjähtäneet, kun kuulin aamulla radiosta juontajan sanovan, että edellinen kappale oli ollut Take Thatia. Siis ei mitään vanhaa kamaa, vaan uusi biisi! Uutuudelle löytyi nimikin Ylex:n himotuimmat-äänestyksen listoilta: Patience. Vai niin vai niin.

Eihän tuo Patience huonolta kuulostanut, tosin en kyllä kuunnellut sitä kamalan tarkasti, koska Take Thatiksi se paljastui vasta jälkeenpäin. Mitähän nyt kaikki kolmekymppiset entiset "teikkari"fanit miettivät, kun Patiencen kuulevat (siis jos biisi menee Novan soittolistalle ;D). Itse olen aika junnukategoriaa TT:n fanina, olin vasta pääsemässä parhaaseen fanitusikään kun bändi lopetti. Robbien ura sen sijaan alkoi sopivasti teini-iässäni, joten häntä vielä ehdin ihailla puhtaalla innolla. Tein jopa atk-tunnin taittotyön Robbiesta - oi niitä aikoja! Altavistalla silloin haettiin tietoa netistä, ja fanisivuista suurin osa oli tietenkin geocitiesissä kirjoitettuna jollain serif-fontilla... ja taustakuvat oli joka sivulla siihen aikaan, ehkä jopa jokin kiva midi soimassa taustalla! *huokaus*

Krhm, taisin ajautua vähän aiheesta. Ei muuta kuin bongaamaan Patiencea radiosta. Kärsivällisyyttä odotukseenne!

(Vähemmän kärsivällisille löytyi video YouTubesta. Missä välissä Jasonista on tullut hyvännäköinen?)

NRJ on sitten keksinyt nerokkaan jutun: kokoelma yhden hitin ihmeistä! Nyt ilmestyy moinen jo toinen laatuaan.

Siis mitä ihmettä? Eikös kokoelmilla suunnilleen aina olekin yhden hitin ihmeitä? Eihän niitä kukaan kai artistien levyillä ostaisikaan? :)

En ajatellut ostaa One Hit Wonders -kokoelmia, mutta biisilistaa selatessa tulee kyllä hyviä muistoja mieleen. Ja on mukana joitain ihkuuksiakin: Tal Bachmanin She's So High saisi varmaan vieläkin ihon kananlihalle, ja Modjon Lady (Hear Me Tonight) tanssittaa aina. Nyt mainostetulla levyllä on myös Peter André, mies joka teki samasta biisistä hitin kahdesti! Minusta Mysterious Girlin nouseminen brittilistalle vuonna 2004 (ajankohta tarkistettu Wikipediasta) oli ehkä huvittavin juttu ikinä (no melkein edes?). Hulluja nuo britit.

Kiitos muuten "vinkistä" jollekin lukijalle: minäkin aion nyt kokeilla Google Readeria.

Oijoijoi! Maija-ystäväiseni on pitänyt minut pitkään ajan tasalla SingStar-julkaisuista, mutta nyt olin kerrankin oma-aloitteinen, ja menin katsomaan Verkkokauppa.comista SingStar-tietoja. Legendat-levyllä on suomalaisia biisejä, vihdoinkin!

• Aki Sirkesalo - Naispaholainen
• Anssi Kela - Milla
• Don Huonot - Riidankylväjä
• Eppu Normaali - Tahroja paperilla
• HIM - Right Here in My Arms
• Indica - Ikuinen virta
• J. Karjalainen ja mustat lasit - Doris
• Lordi - Hard Rock Hallelujah
• Neljä Ruusua - Juppihippipunkkari
• Pelle Miljoona - Moottoritie on kuuma
• PMMP - Pikkuveli
• Popeda - Pitkä kuuma kesä
• Samuli Edelmann & Sani - Tuhat yötä
• Suurlähettiläät - Elokuun 11.
• The Rasmus - In the Shadows
• Yö - Joutsenlaulu

Eiväthän nuo kaikki meikäläisen mieleen ole (esim. Lordi: huoh, voitaisko jo lopettaa tää hypetys...), mutta on noissa helmiäkin! Mikä tärkeintä, HIMiä löytyy. En anna kenenkään voittaa itseäni siinä biisissä! :D

Ulkomaalaiselta puolelta löytyy joitain osumia myös. Itse asiassa ainoastaan Marvin Gayen biisi on ainoa, josta en osaa suoralta kädeltä sanoa, miten se menee. Nyt voi muuten vihdoin soittaa Paranoidinkin...

• Aretha Franklin - RESPECT
• Black Sabbath - Paranoid
• Depeche Mode - Enjoy the Silence
• John Lennon - Imagine
• Lynyrd Skynyrd - Sweet Home Alabama
• Madonna - Papa Don't Preach
• Marvin Gaye - Heard It Through the Grapevine
• Nirvana - Smells Like Teen Spirit
• Pet Shop Boys - Always on My Mind
• Sam Cooke - What a Wonderful World
• The Police - Roxanne
• The Righteous Brothers - Unchained Melody
• Tina Turner - What's Love Got To Do With It
• Whitney Houston - The Greatest Love of All

Olen menettänyt tilaajan. Sen siitä kai saa, kun ei blogaa vähään aikaan!

Huomenna starttaa killan kotimaan pitkä excursio. Huristelemme bussilla Itä-Suomeen. Mainiota meininkiä, mukavia mussukoita ja messevää musisointia, tätä kaikkea ja pari yritysvierailua. Musiikkia on luultavasti lauluna bussissa ja kuunneltavana joka paikassa: mikään ei ole tärkeämpää kuin löytää reissulle oma tunnusbiisi. Väitän, että sitä ei voi keksiä etukäteen, vaan legendaarisin biisi tulee koko porukan kanssa ihan yllättäen (joskin vaatii hyviä ehdotuksia). Viime vuoden ehdoton ykkönen oli Jounin mukanaan tuoma biisi, jonka kertsi meni jotakuinkin näin:


Luonnollisesti tuota biisiä ei vaan pystynyt kuuntelemaan enää reissun jälkeen :D

Edit: Tuo emmä tiiä toimii myös toki vastauksena mihin tahansa kysymykseen. "Pelattaisko korttia?" Emmä tiiä, emmä tiiä, emmä oikein tiiä! [väliin n kysymystä ja yhtä monta emmä tiiä -vastausta] "Voitasko me nyt lopettaa?" Emmä tiiä, emmä tiiä, emmä oikein tiiä!

Lauantai, tuo päivä (tai ilta), josta on tehty niin monta kappaletta. Tänään aion rötväillä, rentoutua, juoda pari Strongbow'ta, kuunnella musiikkia, musisoida (Playstation + Singstar & Guitar Hero), syödä jätskiä (), lööbailla, relata, jne. Tämän päivän tentti meni kaikkien odotusten vastaisesti hyvin, ja olen asiasta hämmästyneen onnellinen. Ah autuutta!

Video

Keikkajuttua myöhemmin! Nyt on kiire laatuaikailemaan.

Tänään iski syysstressi, joka on toistuvaa laatua. Se kun tulee joka vuosi suunnilleen samaan aikaan. Kyse ei ole ihan mistä tahansa stressistä, vaan erittäin omalaatuisesta versiosta, jollaista en varmaan muuten tunnekaan. Olen ylipäätään suhteellisen huono stressaamaan asioista, joihin voin vaikuttaa, mutta tämä stressi puolestaan on sellaisesta asiasta, johon ei tuntuisi olevan mitään varmaa hoitamis- tai hoitumiskeinoa.

Torstaina nimittäin tulee myyntiin HIMin perinteisen 31.12. keikan liput. Sain tiedon tästä niin meilitse kuin radion pop-uutisistakin, joten stressin aihetta pukkaa joka tuutista. Haluan ehdottomasti päästä keikalle, mutta en kuitenkaan ole valmis yöpymään keskellä kaupunkia lippujen vuoksi. Viime vuonna sain liput tuurilla, mutta tänä vuonna jännittää taas. Aiemmin lippuja sentään oli mahdollisuus ostaa kiskurihinnoin nettihuutokaupasta, mutta ei enää - kiitos nimettyjen lippujen.


Mutta tuo edellä mainittuhan siis ei ole vaihtoehto, liput myydään nimellä ja that's it. Eipähän kukaan pääse hyötymään tuosta Tavastia-keikan kysynnästä, paitsi tietenkin järjestäjät itse. Torstaina kaikki on intter netin, puhelinlinjojen, jumalten ja etenkin tuurin varassa, saanko itselleni piljetin vai en. Kerron kyllä sitten, miten kävi.

Tänään kuulin radiosta aamulla tutunoloisen äänen. Jouduin pidempään höristelemään korviani, sillä mukana oli jokin naisääni. Mutta Bleakiahan tuo biisi silti oli. Uusinta uutta!

Lisää aiheesta kertoo Duussi. :)

Suomen lentopallomaajoukkue pelasi itselleen tänään EM-lopputurnauspaikan. Hienoa, onnittelut! Vanhaa lentopalloilijaa lämmittää moinen uutinen.

Siinä siis urheilusankarimme, jatkamme kitarasankareista. En olekaan varmaan aiemmin ehtinyt hehkuttaa maailman parasta pleikkaripeliä(tm). Siis minun mielestäni. Ostimme kesällä Guitar Heron kotiin, heti välittömästi arjen alettua Wanaja Festivalin jälkeen... Silloin nimittäin tuli pelattua Maijalla kyseistä peliä, ja todettua se varsin oivaksi ajanvietteeksi (Antin kuvia näistä sessioista). Peliin on poimittu paljon legendaarisia ja vähemmän legendaarisia kitarakappaleita alkaen Deep Purplen Smoke On The Waterista ja Black Sabbathin Iron Manista aina viime aikojen hitteihin Franz Ferdinandin Take Me Outiin ja The Donnasin Take It Offiin. Koko biisilista löytyy Wikipediasta. Parasta minun mielestäni pelissä on kuitenkin Queens of the Stone Agen No One Knows, jota soitan mieluiten. Biisi on varsin haastava jo helpolla tasolla, ja mediumilla pääsen sen nykyään jo läpi. Hard-taso pelissä vaatii jo hyvää reaktionopeutta ja harjaantumista, mutta sen jälkeen on vielä olemassa taso expert. En halua ajatella, kuinka vaikeaksi peli vielä muuttuu :)

Pelin vaikeus muuten vaikuttaa olevan suhteellista. Itse en päässyt ensimmäisillä kerroilla biisejä välttämättä ollenkaan läpi, kun taas eräät musikaaliset kaverit ovat aloittaneet pelaamisen jopa toiseksi vaikeimmalta tasolta, pärjäten silti ihan hyvin. Mielestäni Guitar Hero sopii alkuvaikeuksista huolimatta kaikille - toisin kuin vaikkapa Singstar, joka vaatii jonkin verran laulutaitoa ja vielä enemmän biisien tuntemusta. Guitar Heroa on kuitenkin helppo oppia pelaamaan harjoittelemalla, kun taas nuotin vierestä laulavan henkilön on vaikea oppia laulamaan tuttuakaan kappaletta täydellisesti.

Mikä parasta, meille muuten niin epämusikaalisille kitaransoittajille on hyviä uutisia: Guitar Hero II ilmestyy syksyn aikana! Siitä ei kuitenkaan taida olla joululahjatoiveeksi, koska luultavasti en malta odottaa sen saamista niin kauan...

...kun ihastuin Jared Letoon. Hänen takiaan jaksoin katsoa My So-called Lifen uusintoja televisiosta, vaikka olihan punatukkainen Claire Daneskin ihku. Niinsanottu elämäni -sarjan jälkeen halusin tietenkin nähdä kaikki Jared-leffat, mutta nyt huomaan nähneeni vain pari. Jokunen vuosi sitten tuli nähtyä Girl, Interrupted (mikä se sitten suomeksi olikaan), ja Unelmien sielunmessu esitettiinkin juuri televisiossa. Leffayleissivistykseni toisaalta ei muutenkaan ole päätähuimaavaa. Kuitenkin Jared-kuvakokoelma vanhalla kotikotona olevalla koneella on luultavasti niin laaja, kuin mitä 28 kbps modeemilla on mahdollista kerätä, joten kyseessä oli todellinen etärakkaus aikanaan.

Nyt löytyi ihanaa videomateriaalia Jaredin nykyelämästä. 30 Seconds To Mars on bändi, jonka olemassaolon olen tiedostanut, taisipa Ylex:n X-ryhmä joskus heidän musiikkiaan soittaakin. Eikä näyttelijän siirtyminen musiikkialalle ole ollenkaan epäonnistunut tässä: niin komeasti Mr. Leto laulaa luikauttaa. Taidanpa samantein tehdä pientä iTunes-tutkimusta...

Spämmiä, spämmiä, spämmiä. Tuskin teitä häiritsee, että laitan kommentoinnin pois päältä. Alkoi taas tippua uusia spämmikommentteja. Aamulla minulla oli sentään "vain" 109 kommenttia blogissa - kaikki spämmiä tietenkin - ja jaksoin ne vielä klikkailla pois. Mutta enää en jaksa.

Antilla oli käynyt vielä vähän huonommin :(

Elokuun ensimmäinen blogaus, olkaa hyvä! Päätin nyt pikaisesti referoida kuulumiseni: blogailu on jäänyt vähemmälle, samoin blogien lukeminen. Vietän elämääni muualla kuin koneen ääressä - voi tätä autuutta! Olen myös ottanut aikaa monelle jutulle sitten viime valituksien: olen urheillut ja lukenut tenttiin, ja jopa pitänyt huolta itsestäni. Kavereita olen edelleen tavannut lähinnä tapahtumien yhteydessä ja kotityöt ovat niin ja näin, mutta jostain sitä pitää aloittaa. Jatkossa blogauksia tulee varmaan harvakseltaan, koska merkitsin toissapäivänä kalenteriin kolme tenttiä. Että tämmöistä.

Piristystä on onneksi luvassa: kauan odottamani keikka on kolmen päivän päästä! Olavi Uusivirta hits the stage at Tavastia! Mahtavuus. Pari kaveriakin on tulossa mukaan, mikäs sen mukavampaa :) Ihanaa! Soimaan Olavin Hautalaulu. Videonkin voisi katsoa, ainakin täällä.

Blogilistalla olen "hienosti" kiteyttänyt tämän blogin kahteen monikolliseen sanaan. Yläpuolella näette nyt nuo kaksi sanaa yksikössä. Teen todellisen omaelämäkerrallisen musiikkipoiminnan Iskelmä-Finlandia-kilpailun innoittamana.

Kun täytin 10 vuotta, äiti ja isä halusivat onnitella minua radion toivelähetyksessä, mikä sen nimi nyt onkaan. Se Radio Suomen iänikuinen terveistenlähetyslähetys. (Hehe, mainio yhdyssana.) Sain sitten itse valita, mitä kappaletta toivoa, ja vanhempieni myötävaikutuksella valituksi päätyi Jukka Kuoppamäen Sininen ja valkoinen. Olinhan laulanut sitä koulussa musiikkitunneilla, kun harjoittelimme paljon tulevaa musiikkijuhlaa varten. Minä oikein tykkäsin laulaa sitä. Lainasin sedän ja tädin arkistoista LP-levyn, jolta tämä vuonna 1972 äänitetty kappale löytyi. Sain kylmiä väreitä, kun kuuntelin sitä. Sininen ja valkoinen sai jopa kyyneleet nuoriin silmiini, kun ryhdyin ajattelemaan sanoituksia.

Näin sitten hurahti taas yksi harvoista kesäviikonlopuista. Laakereilla lepäämiseksi se ei mennyt, koska bändejä kyllä tuli katseltua (lauantain raportti Antilta, noteeraa kitarasankarit!), ja hauskaakin oli. Huomaa vain, että ei ole tullut kunnolla levättyä, kun väsähtää kesken parhaimman illan ja mukavuudenhaluisuus iskee päälle. Puhti kun loppui meikäläiseltä molempina iltoina puolenyön tienoilla, ja ai että kun tuntui hyvältä kellahtaa lakanoiden väliin sen jälkeen! Kiitoksia vaan minun puolestanikin Maijalle luksusmajoituksesta :) (Tuu sääki joskus tänne päin, jooks.)

Nyt siis olen palaamassa arkeen (no okei, yksi työpäivä jo takana), ja haluaisin raportoida teille kuvien kera Wanaja Festivalin. Tästä kuitenkin on jo hyvää vauhtia muodostumassa päähäni jälleen sellainen blogaajan blokki: tiedän, että kuvien kanssa näpräily vie kuitenkin niin paljon aikaa, että tänään venähtäisi myöhäiseksi ja etten aamulla jaksaisi herätä ajoissa valvomisen takia. Kuitenkin osa kuvista oli (omaan silmääni) niin hienoja, että pakkohan niitä on esitellä! Joten en suostu raportoimaan mitään ennen kuin saan aikaiseksi muokata niitä kuvia sopiviksi. :)

Lisäksi tänään iski sellainen tunne, etten oikeastaan ole kelvollinen pitämään mitään musiikkiin liittyvää blogia. No, eihän blogini olekaan hetkeen liittynyt puhtaasti musiikkiin, vaan olen löpissyt kaikkea muuta tänne vähän liikaakin. Toisaalta en tunne pystyväni antamaan kenellekään oikein mitään musiikkilöpinöilläni, kun en oikeasti tiedä musiikista mitään. En osaa sanoa, milloin joku laulaa epävireisesti (nuotin vierestä laulamisen kyllä osaan tunnistaa, käsittääkseni se on vähän eri asia?) tai että milloin biisissä on ollut mahtava kitarariffi tai muu loistava uraauurtava instrumenttisaavutus. Enkä edes tiedä, puhuvatko musiikki-ihmiset tuollaisista. Olen hyvä kohde kaikille levy-yhtiöille, koska pidän helpoista hittikipaleista. Enhän osaisi arvostaakaan taiteellisten luritusten monimutkaisuutta tai ainutkertaisuutta. Minun musiikkini on tarpeeksi simppeliä, muttei kuitenkaan sellaista, joka pitäisi kuulijansa älykkyyttä pilkkanaan. Vaikka kai minä sellaistakin roskaa välillä kuuntelen.

Ehkä pitäisikin siirtyä urheilublogistiksi? Voisin kehua ihania nuoria urheilijoita, jotka ovat matkalla menestykseen ja joiden saavutukset ovat jo 10-vuotiaina junioreina olleet huikeita. Urheilinhan itsekin (lainausmerkeillä tai ilman) 13 vuotta lentopallon parissa, joten ainakin siitä lajista minulla kai olisi sanottavaa? Eikä tarvitsisi miettiä kriitikoita, joita musiikin alalta tuntuu löytyvän joka lähtöön. Eivät he ehkä minua kosketa, mutta näitähän löytyy. Milloinkas joku kriitikko iskisi urheilupuolelle, ja alkaisi sanoa kaikkia sponsoroituja urheilijoita kaupalliseksi pas... peräpään eritteeksi? Tai kertoisi, miten vain moukarinheitto on oikea urheilulaji, ja muut lajit ovat naurettavaa pelleilyä.

Tällaista kaikkea pohdin tässä ja nyt, mutta älkää pelätkö/innostuko. Ei tästä urheilublogia tule. Jatkan tyhjänpäiväisten juttujeni kertomista jälleen myöhemmin.

Tämänvuotinen Ruisrock oli elämäni kuudes. Päätimme kauan sitten mennä festarille, koska sinne oli tulossa a) paljon tuttuja, b) hyvän kuuloinen konkkaronkka bändejä. Noh, kaikkihan ei tietenkään mennyt niin kuin piti. Ensinnäkin tutuista osa jäi kotiin, ja suurinta osaa emme nähneet. Hienoa! Mutta sehän oli vasta alkua...

Tarina alkaa lauantaiaamuna, jolloin suuntasimme auton punaisen nokan kohti Turkua. Herätys oli epäinhimillisen aikaisin, koska edellisilta venyi pitkäksi läksiäisbileiden vuoksi (onko klo 1 pitkällä?). Onneksi Turussa meitä odotti majoitus, jonka ihana Tiina oli luvannut kodissaan (kiitos, jos luet tätä!). On niin paljon vähemmän stressaavaa, kun ei tarvitse majoittua hostellissa tai teltassa.

Ehkä tarinaa ei ole tarkoitus käydä kohta kohdalta läpi, mutta mainittakoon, että Turussa oli kuuma - kuten muuallakin Suomessa -, 30 astetta varjossa. Festarivarustus oli helppo laatia: mahdollisimman vähän ja mukavaa. Adidas-outletista löytyneet shortsit tulivat vihdoin tositarpeeseen.

Tähtäsimme reippaasti katsomaan vasta Apocalypticaa, koska Ruisrockin järjestelyt olivat tuttuja: ensin valuminen keskustaan, josta bussiin, ja bussista ikuisuuksien pituinen kävely itse saarelle ja festarialueelle. Tänä vuonna portista sisään pääseminen kuitenkin kesti ihan tolkuttoman kauan. Järjestysmiehet kopeloivat kaikki festarivieraat läpi (ja yllättäen juomia ei livennyt alueelle entiseen tapaan), ja sen lisäksi tietenkin penkoivat laukkuja. Näin yhden järkkärin tutkimassa jonkun mehupurkin pohjaa sneakyn avaamismetodin löytämiseksi. Olivatpa herrat (ja varmaan rouvat) kuulemma kurkkineet jonkun tytön meikkipussiinkin! Aikamoista. Olisi jäänyt Apocalyptica näkemättä, jos olisimme lähteneet vähemmän ajoissa.

Niin, festarin käännekohta n:o 1 tapahtui jo edeltävällä viikolla: sain tietooni, että Genren lauantain kuuman listan kärkinimet Apocalyptica ja PMMP soittaisivat samaan aikaan. GRRREAT!!! En ollut vielä unohtanut sitä, miten Apocalyptica ja The Ark oli sijoitettu 2005 Ankkarockissa samaan kohtaan aikataulussa. Päätin kuitenkin keskittyä selloheviin, koska PMMP:tä voisi nähdä toistekin. Apot kun keikkailevat vallan harvoin Suomessa.

Sellokeikka täytti kyllä odotukset. Tällä kertaa Somewhere Around Nothing ei oikein onnistunut sytyttämään entiseen tapaan, mutta enpä nyt muista sitä biisiä josta piti tänne blogata.


PMMP:n keikan loppua piti sitten kuitenkin lähteä pällistelemään. Mahtavaa, että tuli sentään kuultua Matoja. Tytöt olivat juuri niin greizejä kuin muistinkin. (Wanaja Festivalilla sitten uusiksi, oikein koko keikka!)

Sitten olikin aika seurustella ja olla sosiaalinen. Suunnistimme tribuuttitelttaan (miten hieno nimi paikalle, jonne ihmiset lähinnä menivät juomaan kaljaa) Duussin kanssa. Oli kyllä hauskaa istuskella ja rupatella. Duussilla oli niin hyvät vitsitkin, että teekkarit nauroivat onnellisina! :) Juotuamme tarpeeksi (/me 1 lonkero) piti sitten lähteä CMX:ää kurkkimaan, etenkin kun ehdin jutella tuolla aiemmin bändin vuoden 2001 keikasta. Jaa että eivätkö soita hittejä keikalla??!? Ensimmäiseen 20 minuuttiin oli vain yksi minulle entuudestaan tuntematon biisi! Parhaimmat fiilikset sai aikaan Ei yksikään, joka tosin levyltä on aika tylsä, yksitoikkoinen. Tai eipä ainakaan vedä vertoja livelle! Kyllä ovat äijät kokeneita, soitto kuulosti kyllä aika tismalleen kellotetulta jopa tämmöiselle amatöörille kuin minä. (Alla pakollinen todiste siitä, että olen ollut katsomassa CMX:ää...)

Ihan pirun kaukaa otettu räpsy Yrjänästä

Duussi lähti omille teilleen, me jatkoimme katsomaan Maijaa. Seuraava festarin v-mäinen kohta: Paviljonkilava sijaitsee ylämäessä, joten tarpeeksi kaukaa on melkein turha vaivautua katsomaan esiintyjiä. Äänikopin kohdalla oli huono fiilis ja vielä paskempi näkyvyys. Festarijärjestäjät: laittakaa kaikki ikävät bändit tälle lavalle, jotta en enää ikinä joudu sen ympärille seisoskelemaan. Kiitos.

Ruokatankkauksen aikana kurkistelin Disco Ensemblea, joka veti tapansa mukaan kovaa settiä lavalla. Mukavaa, että satunnainen kuuntelu oli tartuttanut päähäni paljon First Aid Kitin biisejä, joten pystyin laulamaan mukana. Sleep on the Wheel oli ihana.

Jatkoimme laiskalla meiningillä festareita, ja seurasimme Gogol Bordellon huikeaa show'ta olutteltan suojista. (Kiitos Annelle ja Matille ylitsevuotavista suosituksista. Eivät olleet turhia.) Hilpeässä hiprakassa meno olisi ollut itselläkin varmasti hurjempi, mutta periaatteesta en suostunut ostamaan festarialueella myytäviä kiskurihintaisia juomia. (Sentään olivat tänä vuonna saaneet litkunsa kylmennettyä...) Vesi maistui hyvältä, as always, ja rahaa siis säästyi. Hyvä olo++.

Lopulta vaivuimme täysin horrokseen, ja menimme viltteilemään Niittylavan screenien edustalle. Siellä oli riittävä paikka Don Johnson Big Bandin keikalle, jota pystyi seuraamaan ruudulta. Ei ole oikein muuta sanottavaa siitä, kuin että 1) on se vaan moottoriturpa se Lindgren ja 2) magee beatbox-esitys joltain herralta X.

Teppo lähti kaupunkiin ajoissa mennäkseen baariin, Antti ja minä laatuaikailimme kaksistaan illan pääesiintyjää odotellen. (Niin, tässä siis nopeasti mainittuna festariseurani.) Hei, haluatteko kuulla Juhani Merimaan vitsin (lukea... jos ette, skipatkaa seuraavat rivit):


Mew sanoi myös kansa, arvoitus taisi olla helppo. Tiesin Mew'ltä vain pari biisiä, joista ykkösenä tietenkin Am I Wry No?. Se kun oli eka kuulemani biisi heiltä ikinä. Harmi vain, että keikan alun (ja aika paljon tunnelmasta muutenkin) pilasivat tekniset ongelmat. Oli vähän nihkeää, kun bändi tulee lavalle, soittaa vähän, menee pois höpistyään jotain jostain juicesta, sitten tulevat takaisin, rämpäyttävät Specialin, pitävät taukoa ongelmien vuoksi, ja lopulta soittavat seuraavan kappaleen. Joka sitten oli tuo Wry. Harmitti! Onneksi esim. The Zookeeper's Boy pelasti paljon (aika tarttuva biisi, yllättäen), samoin Apocalypso. Toki laulaja-Jonasta oli ilo katsella: aina kun hänen surulliset silmänsä avautuivat, oli kuin aamuaurinko olisi noussut. Aika runollista, mutta niin kaunis se hetki oli, joka kerta!

Sunnuntain pulinoihin pääsemme osassa kaksi...

Huh, kun jäi soimaan Tohkasen Rautahampaan biisi päässä kuunneltuani sen äsken koneelta. (Samalla huomasin bändin kotisivuilta, että herrat olivat toimittaneet kolmannen Forssan-keikkansa wapunaattona. No, olin muualla jne., mutta ois ollu kiva nährä.) Pankai teiki kuunnellen toi Kuume nousee, tei löyrätte sen ihan ilmatteeks intter netistä. Keikallekin kannattaa mennä, jos mahdollisuus on. Vaikka aika vähän esiintymisiä näyttäisi olevan kalenterissa tällä hetkellä...

Niin! Ajattelin vaan kertoa teille, että selvisin hengissä estetunnista! "Esteet" olivat huikean korkeita, jopa 60 senttiä korkein (hui). Tänään oli täydellinen hevostenvaihdospäivä, kun kaikilla oli eri hevoset kuin aiemmin (paitsi sillä sennulla, joka toi oman heppansa kurssille). Vähän jo ikävä tuli Prismaa, mutta onneksi neiti hörisi ja oikein hirnahti, kun menin hakemaan sen tarhasta sisälle. Eihän tuollaisesta hevosesta vaan voi olla pitämättä!!

Hei Sinä,

Lähestyn Sinua, joka kuulut noin 55 prosenttiin blogini kävijöistä. Olen pahoillani, ettet ehkä löytänyt mitä halusit. Hakukoneet eivät tiedä kaikkea, kuten en minäkään. Silti tulit tarkistamaan, olisiko minulla kuitenkin tarvitsemaasi informaatiota.

Ei, en tiedä mitään Katri Ylanderin biisien sanoituksista. Etenkään en tiedä Katri Ylanderin Piste-nimisen kappaleen sanoja, koska biisihän ei ole ollenkaan Katrin oma. Sinut, joka etsit mp3-tiedostoa Scandinavian Music Groupin Hölmö rakkaus -biisistä, ohjaisin mielelläni musiikkiverkkokauppaan. Rahapulassa olevat voivat katsella videota bändin kotisivuilla. Minulla ei ole myöskään jaossa ilmaisia mp3:sia Lordin Hard Rock Hallelujahista tai Happoradion Taviksista. Mitä ylipäätään ajattelit, kun luulit musiikin olevan ilmaista? (No, onhan se puoli-ilmaista nettikaupassa.)

Sen sijaan Happoradion Mulla menee hyvin -sanoituksiin osaan sinut opastaa. Kovin paljoa söpöjä sanoja en käytä, mutta kiva kun kävit silti. Niin joo, Ville Valon olenkin maininnut useammassa postauksessa. Hän on monen mielestä hyvännäköinen, siksi ehkä sinäkin etsit kuvaa?

Kaiken kaikkiaan, todella mukavaa että poikkesit, ja pahoitteluni. Ehkä blogistani oli kuitenkin jotain muuta iloa sinulle!

Terveisin,
Saara

Tänään alkoikin sitten kesän ihkudaa-elämys: viiden päivän pituinen ratsastuskurssi! Seniorien iltakurssilla on viisi jäsentä, joista yhtenä seniorina minä. Sana seniori kuulostaa vanhalta, mutta hei, en ole junnu enää, joten olen sennu! As simple as that.

Viitenä iltana kertyy plakkariin yhteensä 7,5 h ratsastamista. Peppu tuskailee jo nyt, hiuh. Sain ratsukseni ihanan Prisman (kts. kuva), jota ratsastelen sitten joka ilta tästä päivästä perjantaihin asti. (Ellei toisin komenneta.) Meillä oli tänään Prisman kanssa vähän erimielisyyksiä vauhdista, luultavasti johtuen siitä, että istuntani oli melko levoton. Kuulemma alapohkeet vatkasivat, ja ilmeisesti ravissa höykytyin selässä niin kovasti, että Prisma ei tykännyt. Prisma-tyttönen kun on vasta 6-vuotias, joten ihan kaikkea se ei suvaitse. Kiltti se silti on, ja meni lopputunnista oikein mainiosti! Osittain varmaan siksi, että minäkin pääsin vihdoin harjoitusravin juoneen mukaan. Tunti oli sinänsä helppo, tarkoituksena oli vain löytää hevosten tahti oikealla istunnalla ja käännellä hevosia voltilla istunnan avulla. Vaikeammasta tunnista olisikin voinut tulla paha mieli :( Mutta nyt odotan jo innolla huomista! Keskiviikkona sitten hypätään, jihuu...!

-----

Päivän biisi on tälläkin kertaa CMX, Kotiteollisuus ja 51koodia: Vapaus johtaa kansaa. Sinkun nimi on siis eri, kuin mitä aiemmin väitin. Vanhaa postausta kirjoittaessani en edes tiennyt, että siihen mennessä biisi oli noussut Ylex:n himotuimpien top3:een! Ja sen mukaista on muuten ollut radiosoittokin. Hyvä biisi kyllä. Hannun stemmatkin ovat löytyneet taustalta jo.


Sitä sopii miettiä.

P.S. Ihanaa, ystäväni saapuu kaukomailta Suomeen käväisemään! Olen haltioissani! Parhuuslomapäivät, älkää loppuko!

Lomani kotiseudulla alkoi mainioissa merkeissä. Eilen oli varmaankin kesän kaunein päivä, lämpöä oli varjossa 27 astetta ja järvi mökin vieressä oli melkein tyyni. Kuuma, puilla lämmitetty sauna tuntui mukavalta, viilennyksenä uskaltauduin levälauttojen välistä pulahtamaankin. Ah, Suomen kesää parhaimmillaan!

Illalla suuntasin ystävieni Hannan ja Tommin kanssa terassille, jonka jälkeen jäin vielä opastamaan ulkopaikkakuntalaisia Elinaa ja Emppua Forssan baarielämään. Paremminkin sain hyvän syyn jäädä itsekin katselemaan nuorempien forssalaisten juhlimista Bar54:n uumenissa – vanhuksia (kuten minä) oli huomattava vähemmistö. Onneksi tuosta vähemmistöstä löytyi kuitenkin helmiä: näin Hetan, Sannin ja Vuokon, jotka olivat myös eksyneet kotiseudun yöhön.

Kahden viimeksi mainitun kanssa kävimme pitkää keskustelua Wanhoista Hywistä Ajoista. Pelasimme lentopalloa usean vuoden ajan samassa joukkueessa. Ihmettelimme suuresti, miten joukkue-elämä olikin niin antoisaa. Mitä me esimerkiksi olisimme nyt, jos emme olisi harrastaneet lentopalloa? (Paitsi ehkä läskimpiä, kuten Vuokko sanoi.) Millaista elämä olisi ollut viikonloppuisin, jos emme olisi

Millaista elämämme olisi, ellemme olisi tavanneet toisiamme, ainakaan noin kivoissa merkeissä? Olisimmeko edes ystäviä ollenkaan?

Tarina alkaa...

Nämä muistelmat siis kirvoitti se aika, jolloin yhdessä pelasimme joukkueessa isolla J:llä. Tämä Joukkue muodostui vuonna 1997, jolloin -84-syntyneet pelaajat siirtyivät C-junioreihin. Aiemmasta joukkueestamme hävisivät -82-syntyneet tytöt vanhempaan ikäluokkaan, ja kaipasimme riveihimme täydennystä. Samanikäiset pelaajat eivät olleet tarpeeksi taitavia, joten kasinelosten joukkueesta neljä parasta alkoivat harjoitella meidän kanssamme. Tai me harjoittelimme heidän kanssaan, miten tämän nyt haluaa sanoa. Aiemman kahden valmentajaisän tiimiin saimme kolmannen jäsenen (olihan meillä vielä joukkueenjohtajakin). Kaikki tuntui uudelta, etenkin Hämeenlinnan turnauksessa heti loppukesästä.

Pelimme sujui hyvin, emmekä oikeastaan tajunneet miten hyvin se lopulta sujuikaan. Keväällä huomasimme olevamme SM-välierissä, jotka ovat karsintaturnauksia 16 joukkueen finaalia varten. Pelasimme välierät hurjalla tunteella, ja voitimme kaikki kolme otteluamme. Olimme SM-finaalijoukkue, huikeaa! Finaaliturnauksessa sijoituimme seitsemänsiksi, ja olimme onnellisia.

Seuraavina vuosina joukkueemme ei vaihtunut, vaikka ikäluokat jälleen muuttuivat. Nuoremmat pelaajat pelasivat vain itseään vanhempien sarjassa. Samaan aikaan tahkosimme naisten nelossarjaa, josta onnistuimme nousemaan kolmoseen ihan omin voimin. Nousua vähän laimensi se, että sinä vuonna kaikki halukkaat olisivat päässeet nousemaan nelosesta...

Kaudella 1999-2000 joukkueellamme oli kahden vuoden takaisen menestyksen innoittamana vain yksi tavoite: kevään SM-finaaleissa sijoitus neljän parhaan joukkoon. Tavoite oli realistinen, olihan meillä hyvä joukkue, joka oli pärjännyt tasavertaisesti huippujoukkueita vastaan. Etenimme jälleen finaaleihin välierien kautta, joten olimme siinä vaiheessa jo 12 parhaan kerhossa. Sitten tapahtui notkahdus: jouduimme pelaamaan kolme peliä peräkkäin vain 15 minuutin tauoilla, jonka seurauksena ratkaisevassa pelissä olimme väsyneitä. Vastus ei ollut kaksinen, mutta taistelutahtomme oli maassa. Hävisimme pelin 2-1, ja tipuimme kahdeksan joukosta. Silloin minäkin itkin häviötä. Lopullinen sijoituksemme oli yhdeksäs, sijoituspelien vastustajat olivat helppoja. Koko joukkuetta harmitti, sillä tavoitekausi oli päävalmentajamme viimeinen, ja siksi tavoite olisi ollut tärkeä saavuttaa.

Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi turnaus, jokakesäinen ulkoturnaus Power Cup. Se järjestettiin kesällä 2000 Jyväskylässä. Paikalle saapuessamme satoi, joten torstain pelit pelasimme kurahousuissa ja sormikkaat kädessä. Voitimme kaikki pelit, ja perjantaina jatkoimme samaa tahtia hieman paremmassa säässä. Lauantai olikin jo helteinen, kun sijoituspelit alkoivat todenteolla. Huomasimme voittavamme pelin toisensa jälkeen jollain ihmeen kaupalla, ja lähtötilanne sunnuntain ratkaisumatseihin olikin kutkuttava. Olimme jo lauantaina tehneet parhaan tuloksemme Powerissa ikinä: aiemmilla kerroilla tappioita oli tullut jo alkuvaiheissa ja ne olivat vaikuttaneet suuresti loppusijoitukseen. (Mikäli en aivan väärin muista, niin Jyväskylässä onnistuimme kukistamaan jopa vanhan arkkivihollisemme VanLen, jonka kanssa olimme aina vääntäneet tasaisia otteluita. Pelit tuntuivat yleensä johtaneen VanLen voittoon, joten kostomme oli suloinen.)

Sunnuntaina selvitimme välierän - mitä ihmettä! Olimme finaaliottelussa. 55 joukkueesta me ja toinen joukkue alkulohkostamme, Vaasan Wasama, selvisimme loppuotteluun. Kohtasimme finaalissa jo kolmannen kerran turnauksen aikana. Aiemmat tiukat matsit olivat kääntyneet meidän eduksemme luvuin 2-1 – emmehän olleet hävinneet vielä yhtäkään peliä. Finaalista emme halunneet ensimmäistä tappiota, joten tankkasimme peliä ennen henkiseksi tueksi Red Bullia. Voitto tuli kepeästi 2-0. Olimme mestareita!

11 pelin voittoputki päättyi palkintojen jakoon jossain hallissa. Seuraavana tiistaina kuvamme oli lehdessä, isolla. Tuon jälkeen vähitellen joukkueemme hajosi, vaikka moni vielä jatkoi pelaamista. Muut joukkuekokoonpanot eivät olleet enää sama asia. Lopulta ihmiset matkustivat yo-lakkiensa kanssa muualle. Yksi aikakausi päättyi. Koijärven Kunnon B-tyttöjen voitokasta joukkuetta ei enää ole.

Meillä oli tietenkin teemabiisimme, joita yhdessä hoilailimme. Top3:n countdown on seuraavanlainen:

3. Pave Maijanen: Lähtisitkö
Tämän kappaleen hittistatus on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Essi tätä lauloi usein, mutta mihinköhän hauskuuden juuret johtavat? Epäilys: joukkueen mökkireissu.

2. Tapani Kansa: R.A.K.A.S.
Joukkueen kestohitti: R.A.K.A.S. toimi etenkin pelimatkoilla, kun iltaisin ei ollut oikein mitään tekemistä. Paras esimerkki kuunteluhetkistä lienee Savonlinnan SM-finaalien Hesburger-reissu, jonka toteuttamisessa auttoi eräs valmentajistamme (jotka siis olivat pelaajien isiä). Kyydistä kiitollisena lauloimme kappaleen H.A.N.N.U.

1. Kirka: Hengaillaan
Kajaanin Power Cup vuonna 1999 alkoi mukavan aurinkoisena. Koulumajoitus oli keskustan tuntumassa, josta oli jonkin verran matkaa jäähalliruokailuun ja pelikentille. Urheilullisina tyttöinä emme oikeastaan olisi jaksaneet lähteä minnekään leposijoiltamme.

...tai jotain. Kispe vinkkasi, että Tuuliajolla-kiertueen tiimoilta oli oikein tehty CMX / Kotiteollisuus feat. 51koodia -yhteistuotos. Pakkohan se oli tarkistaa.

CMX ja Kotiteollisuus eivät ole koskaan suuremmin minuun kolahtaneet, paitsi joidenkin biisien osalta (ensimmäiseltä melkein kaikki radiohitit, jälkimmäiseltä eniten Rakastaa/ei rakasta). Aikanaan Ruisrockissa 2001 CMX:n keikka oli pettymys, koska he eivät soittaneet hittejä ollenkaan - kuulemma tavoillensa uskollisesti. Bändin fanit lienevät onnellisia, kun saavat kuulla harvinaisempia kipaleita aina? Kotiteollisuuden olen kai joskus myös nähnyt livenä, mutta mahdoin olla silloin huppelissa, kun en keksi nyt mitään kommentoitavaa. Taisi se Hynynen tosin jotain rumia puhua.

51koodia sen sijaan rytisee meikäläisen sydämeen. Molemmat levyt ovat joutuneet useampaan pyöräytykseen CD-soittimessa, ja pari keikkaa on plakkarissa nähtynä. Musiikissa bändillä on Ihanaa Aggressiota(tm), joka potkii sisuskaluihin, ja sanoissa kuitenkin vakavia aiheita. (Muut aggression lajit sivuutetaan, vain IA(tm) sopii näet tytöille.) Aikanaan oikein itkin bändin biisin Viimeinen satama (Ottakaa se pois) kuullessani, niin surulliset sanat ja niin sopiva soitanta siinä. Voih.

Tuuliajolla-sinkulla koodit ovat vain fiittaamassa, mutta kuulemma Jute luikauttaa biisin kitarasoolon. Hannun ääntä en bongannut ainakaan ekalla kuuntelulla, ehkä se silti taustalla vaikuttaa. Ennen kaikkea kuitenkin haluan korostaa, että tuo CMX+Kotiteollisuus kuulostaa kyllä hyvältä yhdessä. Tymäkkää, muttei liian synkeää. Onneksi A.W. Yrjänä pelastaa aina välissä hynysyliannostukselta.

No, fiilistelkää toki tekin.

Sorruin kirjoittamaan lähestyvän juhlan kunniaksi: hyvää juhannusta! Klara vappen, drick bara vatten. Eiku se olikin joku muu juhla se.

Kauniin ilman kunniaksi valitsen päivän ykkösbiisiksi BodyPumpista n:o 54 (kesä 2005) tutun Slinkee Minxin Summer Rainin. Come dance with me baby in the summer rain! Taitaa muuten olla ensimmäinen tanssibiisivalintani? Jaa-a... Kiva poppirenkutus tämä kyllä. Sanoja näkee täältä, jos niillä nyt jotain tekee. Biisin voi kuulla sen sijaan täällä. Tuohon päälle voitte sitten kuvitella reilun neljä minuuttia penkkipunnerrusta, hih.

Jussit vielä uudestaan kaikille.

Edit: Kappas, biisi on alunperin Belinda Carlislen. Originaalivideo löytyi youtube.comista. Ihku kasarisoundi <3, voittanee modernin version!

Viikonloppu muualla kuin Provinssissa HIMiä katsomassa meni mainiosti!

Perjantaina kävin Ypäjällä Finnderbyssä ystäväni Hannan kanssa. Siellä katselimme nuorten hevosten kouluratsastusta, huipputason esteratsastusta (jee, hyvä Sebbe) ja liikaa kalliita hevostelutarvikkeita. Rahaa kului, enemmän tai vähemmän.

Lauantaina vuorossa oli suuri urheilukoitos, Forssan Suvi-ilta. Siellä hölköttelin 10 kilometriä itseäni tyydyttävään aikaan, joka kaikesta harjoittelemattomuudesta huolimatta oli viimevuotista tulosta parempi. Jipii! Täytyy myöntää, että sykemittarin ajanotosta oli hyötyä vauhdin seurailussa. Oli muuten kuuma.

Sunnuntai menikin auringossa ja sisällä maatessa, Antin kanssa jätskiä syödessä (lauantain energiahukka kompensoitiin moninkertaisesti) sekä grilliruokaa ja ensimmäisiä uusia perunoita nauttiessa.

Onnistuin siis hyvin unohtamaan HIMin keikan Muualla(tm). Sain kuitenkin lauantaiyönä muistutuksen asiasta Kriltä, joka kommentoi keikkaa tekstiviestitse. Hienoa, että keikka oli hyvä! Mahtavaa kaikille paikalla olleille. En kuitenkaan jaksa uskoa, että HIM olisi festarikeikalla onnistunut täyttämään minun standardejani hyvästä HIM-keikasta... (kieltomekanismin aiheuttama selitys alkaa nyt) Muistelin juuri viime viikolla, miten bändi aikanaan soitti keikoillaan myös harvinaisia helmiä, kuten vaikkapa Sigillum Diaboli tai Please Don't Let It Go (okei, jälkimmäinen on albumibiisi, mutta ei sitä keikoilla liikaa ole soitettu). Nykyisin HIMin keikat ovat niin tasapaksua hittiputkea, että kädet jäävät nostamatta useimmissa biiseissä. Toki poikkeuksiakin on: uusimman levyn kappaleet ainakin jaksaisivat minua innostaa. Mutta riittäköön nyt tämän aiheen käsittely.

Heartagram.comissa oli linkitettynä artikkeli, Villeä oli haastateltu. Mitenköhän Valo on jaksanut Jonnansa kanssa asua seuraavan kuvauksen kaltaisessa läävässä??

URGH.

Tuon kunniaksi kuunnellaan kaikki yhdessä HIMin Please Don't Let It Go akustisena versiona Pretending-sinkulta, jookos.

P.S. Hei ihmiset! Oletteko kasvintuntijoita? Alla olevan kasvin tunnistaja saa lämpimän maininnan blogissani. Tuo "kaktus" tuli kotitalouteen tupaantuliaisten myötä, ja lahjan antaja unohti, mistä kasvista on kyse. Ja kun itse en tunne kuin ruusu-tulppaani-gerbera-pelargonia-orvokki-osaston (nykyisin myös orkidean, kiitos toisen tuparilahjan), niin olen hieman ymmälläni. Check it out.

Jaahas, pitkä odotus lähestyy loppuaan: Bleakin esikoislevy Burns Inside julkaistaan ylihuomenna 17.5. Jihuu! Ihastuin bändiin uudenvuoden keikalla Tavastialla, kun he lämmittelivät HIMiä. Tässä tapauksessa siis voidaan sanoa, että Ville Valo on suositellut tätä bändiä minulle... :P


Bleakhän on siis suomalainen, vaikka biisit on laulettu englanniksi. Ja komeasti ne onkin laulettu: vokalisti Calebilla on aivan uskomaton ääni, jonka kaikki ulottuvuudet kuulee oikeastaan vasta livenä. Mies osaa kauniin lirkuttelun, mutta välillä keuhkoista lähtee niin uskomaton karjaisu, ettei niin nätistä pojasta uskoisi. Levyä voi kuulla tällä viikolla Ylex:n viikon levynä ainakin n. klo 10.25 aamuisin ja näköjään myös puoli yhdeksän jälkeen iltaisin.

Katsokaapa video poikien toisesta singlestä What You Are, joitain biisejä puolestaan voi kuulla Myspace.comissa.

</mainos>