Vaikka blogasin aiemmin James Bluntista, olen tänään ollut huomattavasti synkemmällä tuulella. Johtuu varmaan väsymyksestä, että synkempi ja "munakkaampi" musiikki on tänään potkinut paremmin kuin kiva, mutta vähän turhan sileä brittipoppi.

Puoliltapäivin koululle kävellessäni valitsin Nanosta soimaan Charonia. Tunsin valinnan osuneen oikeaan, sillä askel reipastui vielä enemmän, kuin mitä se pelkästä auringonpaisteesta olisi. Minulla kun on ollut pitkään ihastuminen Downhearted-levyn avausraitaan. Aluksi pidin Charonia jonkinlaisena HIMin halpakopiona, koska radiossa soinut Little Angel oli aika perus-himpulamaista rokkia. Myöhemmin olen oppinut tunnistamaan bändien välisen eron, ja Charonkin tuntuu löytäneen oman linjansa. Vertaus HIMiin ei siis enää ole oikeutettu.

Kävin syksyllä katsomassa Charonia Tavastialla. (Samalla tulin tutustuneeksi myös Entwineen, joka voisi ehkä myös joskus tähän blogiin päästä.) Lippu taisi olla noin kympin, ja totesin sen kohtuulliseksi hinnaksi. Olisin voinut maksaa tuon hinnan pelkästään siitä ilosta, että kuulisin Bitter Joyn elävänä. Koska en ole mikään musiikin ammattilainen, tai edes harrastaja, jotta voisin puhua oikeilla termeillä, niin sanotaan näin: Bitter Joy rokkaa. Tuon kaltaisessa särökitaroiden ja mollisävelten sekoituksessa yhdistettynä ihanaan miesääneen on jotain sellaista, joka naksauttaa aivoni onnelliseen tilaan. Tässä tapauksessa jopa saa minut positiivisen aggressiiviseen tilaan: sellaiseen, jossa kaikki tavoitteet tuntuvat mahdollisilta saavuttaa. Se tunne on tarpeellinen vaikkapa urheilusuoritukseen valmistautuessa, bileisiin lähtiessä (hyvän fiiliksen vuoksi) ja toki päivän aluksi, kuten tänään.

Hmm, nyt voisinkin sitten toteuttaa niitä tavoitteita koulutyössä välillä.

P.S. Linkitetään nyt vielä sanat.