Lomani kotiseudulla alkoi mainioissa merkeissä. Eilen oli varmaankin kesän kaunein päivä, lämpöä oli varjossa 27 astetta ja järvi mökin vieressä oli melkein tyyni. Kuuma, puilla lämmitetty sauna tuntui mukavalta, viilennyksenä uskaltauduin levälauttojen välistä pulahtamaankin. Ah, Suomen kesää parhaimmillaan!

Illalla suuntasin ystävieni Hannan ja Tommin kanssa terassille, jonka jälkeen jäin vielä opastamaan ulkopaikkakuntalaisia Elinaa ja Emppua Forssan baarielämään. Paremminkin sain hyvän syyn jäädä itsekin katselemaan nuorempien forssalaisten juhlimista Bar54:n uumenissa – vanhuksia (kuten minä) oli huomattava vähemmistö. Onneksi tuosta vähemmistöstä löytyi kuitenkin helmiä: näin Hetan, Sannin ja Vuokon, jotka olivat myös eksyneet kotiseudun yöhön.

Kahden viimeksi mainitun kanssa kävimme pitkää keskustelua Wanhoista Hywistä Ajoista. Pelasimme lentopalloa usean vuoden ajan samassa joukkueessa. Ihmettelimme suuresti, miten joukkue-elämä olikin niin antoisaa. Mitä me esimerkiksi olisimme nyt, jos emme olisi harrastaneet lentopalloa? (Paitsi ehkä läskimpiä, kuten Vuokko sanoi.) Millaista elämä olisi ollut viikonloppuisin, jos emme olisi

Millaista elämämme olisi, ellemme olisi tavanneet toisiamme, ainakaan noin kivoissa merkeissä? Olisimmeko edes ystäviä ollenkaan?

Tarina alkaa...

Nämä muistelmat siis kirvoitti se aika, jolloin yhdessä pelasimme joukkueessa isolla J:llä. Tämä Joukkue muodostui vuonna 1997, jolloin -84-syntyneet pelaajat siirtyivät C-junioreihin. Aiemmasta joukkueestamme hävisivät -82-syntyneet tytöt vanhempaan ikäluokkaan, ja kaipasimme riveihimme täydennystä. Samanikäiset pelaajat eivät olleet tarpeeksi taitavia, joten kasinelosten joukkueesta neljä parasta alkoivat harjoitella meidän kanssamme. Tai me harjoittelimme heidän kanssaan, miten tämän nyt haluaa sanoa. Aiemman kahden valmentajaisän tiimiin saimme kolmannen jäsenen (olihan meillä vielä joukkueenjohtajakin). Kaikki tuntui uudelta, etenkin Hämeenlinnan turnauksessa heti loppukesästä.

Pelimme sujui hyvin, emmekä oikeastaan tajunneet miten hyvin se lopulta sujuikaan. Keväällä huomasimme olevamme SM-välierissä, jotka ovat karsintaturnauksia 16 joukkueen finaalia varten. Pelasimme välierät hurjalla tunteella, ja voitimme kaikki kolme otteluamme. Olimme SM-finaalijoukkue, huikeaa! Finaaliturnauksessa sijoituimme seitsemänsiksi, ja olimme onnellisia.

Seuraavina vuosina joukkueemme ei vaihtunut, vaikka ikäluokat jälleen muuttuivat. Nuoremmat pelaajat pelasivat vain itseään vanhempien sarjassa. Samaan aikaan tahkosimme naisten nelossarjaa, josta onnistuimme nousemaan kolmoseen ihan omin voimin. Nousua vähän laimensi se, että sinä vuonna kaikki halukkaat olisivat päässeet nousemaan nelosesta...

Kaudella 1999-2000 joukkueellamme oli kahden vuoden takaisen menestyksen innoittamana vain yksi tavoite: kevään SM-finaaleissa sijoitus neljän parhaan joukkoon. Tavoite oli realistinen, olihan meillä hyvä joukkue, joka oli pärjännyt tasavertaisesti huippujoukkueita vastaan. Etenimme jälleen finaaleihin välierien kautta, joten olimme siinä vaiheessa jo 12 parhaan kerhossa. Sitten tapahtui notkahdus: jouduimme pelaamaan kolme peliä peräkkäin vain 15 minuutin tauoilla, jonka seurauksena ratkaisevassa pelissä olimme väsyneitä. Vastus ei ollut kaksinen, mutta taistelutahtomme oli maassa. Hävisimme pelin 2-1, ja tipuimme kahdeksan joukosta. Silloin minäkin itkin häviötä. Lopullinen sijoituksemme oli yhdeksäs, sijoituspelien vastustajat olivat helppoja. Koko joukkuetta harmitti, sillä tavoitekausi oli päävalmentajamme viimeinen, ja siksi tavoite olisi ollut tärkeä saavuttaa.

Jäljellä oli kuitenkin vielä yksi turnaus, jokakesäinen ulkoturnaus Power Cup. Se järjestettiin kesällä 2000 Jyväskylässä. Paikalle saapuessamme satoi, joten torstain pelit pelasimme kurahousuissa ja sormikkaat kädessä. Voitimme kaikki pelit, ja perjantaina jatkoimme samaa tahtia hieman paremmassa säässä. Lauantai olikin jo helteinen, kun sijoituspelit alkoivat todenteolla. Huomasimme voittavamme pelin toisensa jälkeen jollain ihmeen kaupalla, ja lähtötilanne sunnuntain ratkaisumatseihin olikin kutkuttava. Olimme jo lauantaina tehneet parhaan tuloksemme Powerissa ikinä: aiemmilla kerroilla tappioita oli tullut jo alkuvaiheissa ja ne olivat vaikuttaneet suuresti loppusijoitukseen. (Mikäli en aivan väärin muista, niin Jyväskylässä onnistuimme kukistamaan jopa vanhan arkkivihollisemme VanLen, jonka kanssa olimme aina vääntäneet tasaisia otteluita. Pelit tuntuivat yleensä johtaneen VanLen voittoon, joten kostomme oli suloinen.)

Sunnuntaina selvitimme välierän - mitä ihmettä! Olimme finaaliottelussa. 55 joukkueesta me ja toinen joukkue alkulohkostamme, Vaasan Wasama, selvisimme loppuotteluun. Kohtasimme finaalissa jo kolmannen kerran turnauksen aikana. Aiemmat tiukat matsit olivat kääntyneet meidän eduksemme luvuin 2-1 – emmehän olleet hävinneet vielä yhtäkään peliä. Finaalista emme halunneet ensimmäistä tappiota, joten tankkasimme peliä ennen henkiseksi tueksi Red Bullia. Voitto tuli kepeästi 2-0. Olimme mestareita!

11 pelin voittoputki päättyi palkintojen jakoon jossain hallissa. Seuraavana tiistaina kuvamme oli lehdessä, isolla. Tuon jälkeen vähitellen joukkueemme hajosi, vaikka moni vielä jatkoi pelaamista. Muut joukkuekokoonpanot eivät olleet enää sama asia. Lopulta ihmiset matkustivat yo-lakkiensa kanssa muualle. Yksi aikakausi päättyi. Koijärven Kunnon B-tyttöjen voitokasta joukkuetta ei enää ole.

Meillä oli tietenkin teemabiisimme, joita yhdessä hoilailimme. Top3:n countdown on seuraavanlainen:

3. Pave Maijanen: Lähtisitkö
Tämän kappaleen hittistatus on jäänyt minulle hieman epäselväksi. Essi tätä lauloi usein, mutta mihinköhän hauskuuden juuret johtavat? Epäilys: joukkueen mökkireissu.

2. Tapani Kansa: R.A.K.A.S.
Joukkueen kestohitti: R.A.K.A.S. toimi etenkin pelimatkoilla, kun iltaisin ei ollut oikein mitään tekemistä. Paras esimerkki kuunteluhetkistä lienee Savonlinnan SM-finaalien Hesburger-reissu, jonka toteuttamisessa auttoi eräs valmentajistamme (jotka siis olivat pelaajien isiä). Kyydistä kiitollisena lauloimme kappaleen H.A.N.N.U.

1. Kirka: Hengaillaan
Kajaanin Power Cup vuonna 1999 alkoi mukavan aurinkoisena. Koulumajoitus oli keskustan tuntumassa, josta oli jonkin verran matkaa jäähalliruokailuun ja pelikentille. Urheilullisina tyttöinä emme oikeastaan olisi jaksaneet lähteä minnekään leposijoiltamme.