Tämänvuotinen Ruisrock oli elämäni kuudes. Päätimme kauan sitten mennä festarille, koska sinne oli tulossa a) paljon tuttuja, b) hyvän kuuloinen konkkaronkka bändejä. Noh, kaikkihan ei tietenkään mennyt niin kuin piti. Ensinnäkin tutuista osa jäi kotiin, ja suurinta osaa emme nähneet. Hienoa! Mutta sehän oli vasta alkua...

Tarina alkaa lauantaiaamuna, jolloin suuntasimme auton punaisen nokan kohti Turkua. Herätys oli epäinhimillisen aikaisin, koska edellisilta venyi pitkäksi läksiäisbileiden vuoksi (onko klo 1 pitkällä?). Onneksi Turussa meitä odotti majoitus, jonka ihana Tiina oli luvannut kodissaan (kiitos, jos luet tätä!). On niin paljon vähemmän stressaavaa, kun ei tarvitse majoittua hostellissa tai teltassa.

Ehkä tarinaa ei ole tarkoitus käydä kohta kohdalta läpi, mutta mainittakoon, että Turussa oli kuuma - kuten muuallakin Suomessa -, 30 astetta varjossa. Festarivarustus oli helppo laatia: mahdollisimman vähän ja mukavaa. Adidas-outletista löytyneet shortsit tulivat vihdoin tositarpeeseen.

Tähtäsimme reippaasti katsomaan vasta Apocalypticaa, koska Ruisrockin järjestelyt olivat tuttuja: ensin valuminen keskustaan, josta bussiin, ja bussista ikuisuuksien pituinen kävely itse saarelle ja festarialueelle. Tänä vuonna portista sisään pääseminen kuitenkin kesti ihan tolkuttoman kauan. Järjestysmiehet kopeloivat kaikki festarivieraat läpi (ja yllättäen juomia ei livennyt alueelle entiseen tapaan), ja sen lisäksi tietenkin penkoivat laukkuja. Näin yhden järkkärin tutkimassa jonkun mehupurkin pohjaa sneakyn avaamismetodin löytämiseksi. Olivatpa herrat (ja varmaan rouvat) kuulemma kurkkineet jonkun tytön meikkipussiinkin! Aikamoista. Olisi jäänyt Apocalyptica näkemättä, jos olisimme lähteneet vähemmän ajoissa.

Niin, festarin käännekohta n:o 1 tapahtui jo edeltävällä viikolla: sain tietooni, että Genren lauantain kuuman listan kärkinimet Apocalyptica ja PMMP soittaisivat samaan aikaan. GRRREAT!!! En ollut vielä unohtanut sitä, miten Apocalyptica ja The Ark oli sijoitettu 2005 Ankkarockissa samaan kohtaan aikataulussa. Päätin kuitenkin keskittyä selloheviin, koska PMMP:tä voisi nähdä toistekin. Apot kun keikkailevat vallan harvoin Suomessa.

Sellokeikka täytti kyllä odotukset. Tällä kertaa Somewhere Around Nothing ei oikein onnistunut sytyttämään entiseen tapaan, mutta enpä nyt muista sitä biisiä josta piti tänne blogata.


PMMP:n keikan loppua piti sitten kuitenkin lähteä pällistelemään. Mahtavaa, että tuli sentään kuultua Matoja. Tytöt olivat juuri niin greizejä kuin muistinkin. (Wanaja Festivalilla sitten uusiksi, oikein koko keikka!)

Sitten olikin aika seurustella ja olla sosiaalinen. Suunnistimme tribuuttitelttaan (miten hieno nimi paikalle, jonne ihmiset lähinnä menivät juomaan kaljaa) Duussin kanssa. Oli kyllä hauskaa istuskella ja rupatella. Duussilla oli niin hyvät vitsitkin, että teekkarit nauroivat onnellisina! :) Juotuamme tarpeeksi (/me 1 lonkero) piti sitten lähteä CMX:ää kurkkimaan, etenkin kun ehdin jutella tuolla aiemmin bändin vuoden 2001 keikasta. Jaa että eivätkö soita hittejä keikalla??!? Ensimmäiseen 20 minuuttiin oli vain yksi minulle entuudestaan tuntematon biisi! Parhaimmat fiilikset sai aikaan Ei yksikään, joka tosin levyltä on aika tylsä, yksitoikkoinen. Tai eipä ainakaan vedä vertoja livelle! Kyllä ovat äijät kokeneita, soitto kuulosti kyllä aika tismalleen kellotetulta jopa tämmöiselle amatöörille kuin minä. (Alla pakollinen todiste siitä, että olen ollut katsomassa CMX:ää...)

Ihan pirun kaukaa otettu räpsy Yrjänästä

Duussi lähti omille teilleen, me jatkoimme katsomaan Maijaa. Seuraava festarin v-mäinen kohta: Paviljonkilava sijaitsee ylämäessä, joten tarpeeksi kaukaa on melkein turha vaivautua katsomaan esiintyjiä. Äänikopin kohdalla oli huono fiilis ja vielä paskempi näkyvyys. Festarijärjestäjät: laittakaa kaikki ikävät bändit tälle lavalle, jotta en enää ikinä joudu sen ympärille seisoskelemaan. Kiitos.

Ruokatankkauksen aikana kurkistelin Disco Ensemblea, joka veti tapansa mukaan kovaa settiä lavalla. Mukavaa, että satunnainen kuuntelu oli tartuttanut päähäni paljon First Aid Kitin biisejä, joten pystyin laulamaan mukana. Sleep on the Wheel oli ihana.

Jatkoimme laiskalla meiningillä festareita, ja seurasimme Gogol Bordellon huikeaa show'ta olutteltan suojista. (Kiitos Annelle ja Matille ylitsevuotavista suosituksista. Eivät olleet turhia.) Hilpeässä hiprakassa meno olisi ollut itselläkin varmasti hurjempi, mutta periaatteesta en suostunut ostamaan festarialueella myytäviä kiskurihintaisia juomia. (Sentään olivat tänä vuonna saaneet litkunsa kylmennettyä...) Vesi maistui hyvältä, as always, ja rahaa siis säästyi. Hyvä olo++.

Lopulta vaivuimme täysin horrokseen, ja menimme viltteilemään Niittylavan screenien edustalle. Siellä oli riittävä paikka Don Johnson Big Bandin keikalle, jota pystyi seuraamaan ruudulta. Ei ole oikein muuta sanottavaa siitä, kuin että 1) on se vaan moottoriturpa se Lindgren ja 2) magee beatbox-esitys joltain herralta X.

Teppo lähti kaupunkiin ajoissa mennäkseen baariin, Antti ja minä laatuaikailimme kaksistaan illan pääesiintyjää odotellen. (Niin, tässä siis nopeasti mainittuna festariseurani.) Hei, haluatteko kuulla Juhani Merimaan vitsin (lukea... jos ette, skipatkaa seuraavat rivit):


Mew sanoi myös kansa, arvoitus taisi olla helppo. Tiesin Mew'ltä vain pari biisiä, joista ykkösenä tietenkin Am I Wry No?. Se kun oli eka kuulemani biisi heiltä ikinä. Harmi vain, että keikan alun (ja aika paljon tunnelmasta muutenkin) pilasivat tekniset ongelmat. Oli vähän nihkeää, kun bändi tulee lavalle, soittaa vähän, menee pois höpistyään jotain jostain juicesta, sitten tulevat takaisin, rämpäyttävät Specialin, pitävät taukoa ongelmien vuoksi, ja lopulta soittavat seuraavan kappaleen. Joka sitten oli tuo Wry. Harmitti! Onneksi esim. The Zookeeper's Boy pelasti paljon (aika tarttuva biisi, yllättäen), samoin Apocalypso. Toki laulaja-Jonasta oli ilo katsella: aina kun hänen surulliset silmänsä avautuivat, oli kuin aamuaurinko olisi noussut. Aika runollista, mutta niin kaunis se hetki oli, joka kerta!

Sunnuntain pulinoihin pääsemme osassa kaksi...