Kirjojen lukuinto laski kesän lopussa kuin lehmän häntä: monta kirjaa on aina vaan lainassa, mutten saa niitä luetuksi. Vieraskielisten kirjojen lukuprojektini jäi puoliväliin - tai oikeastaan Akvariekärlek jäi. On minulla vieläkin lainassa ohuet kirjaset saksaksi ja ranskaksi, mutta en ole jaksanut niihin koskea. Nyt jälleen tenttikirjat ovat paljon ajankohtaisempia. (Koko lukuvuosi menee oikeastaan tenttilukujen parissa, koska sivuaineessani on paljon kirjatenttejä.)

Kesän lopuksi sain kuitenkin luettua vielä yhden kirjan. Kävin kirjastossa etsimässä mitä-tahansa-Keyesiä-kategoriaan kuuluvaa kirjaa, ja onnekseni yksi lukematon sellainen löytyikin palautetuista. Tällä kertaa oli vuorossa Vielä on toivoa (Last Chance Saloon), Marian Keyesin neljäs romaani vuodelta 1999. Sisältö oli taattua Keyesiä, joskin tällä kertaa kyseessä oli useamman henkilön elämään nivoutuva tarina sen sijaan, että tarinalla olisi vain yksi päähenkilö. Katherina, Tara ja Fintan ovat kolme ystävystä kouluajoilta. He ovat jo kolmekymppisiä, mutta elämä ei vielä ole löytänyt oikeaa uomaansa. Tarinan käänne saa kuitenkin aikaiseksi sen, että he päätyvät keskittymään siihen, mitä oikeastaan elämältä haluavat. Päämäärään liittyvät tietysti vahvasti ihmissuhteet. Tarinassa on jälleen keyesmäisesti yksi kauhistuttavan ihana mies (Joe Roth) ja neuroottisia tai muuten omalaatuisia naisia (oikeastaan kaikki enemmän esitellyt naishenkilöt). Ei tämäkään huono kirja ollut, mutta ehkä hieman tylsempi kuin aiemmat lukemani.

Kirjallisuuskulma jatkuu heti, kun luen taas jotain kaunokirjallista. Siinä voi kestää kauan, nimim. opiskelu on ihanaa.